Ikuinen ystävä

Piia Pekkala 12 v.

Oli kesäkuun ensimmäinen päivä. Olin lähtemässä kesäleirille pakkasin kaiken mitä tarvitsin, ratsastus varusteen ja taskulampun. Lopulta äiti huusi autosta. Oli aika lähteä, kipitin portaat alas ja pakkasin evästä mukaan ja sitten pingoin autoille.

Kun lähdimme, mietin koko ajan miltä talli tulisi näyttämään ja olisivatko ratsastajat mukavia eivätkä määräileviä. Kun tulimme tallin pihalle, tuntui kuin vatsassani olisi soitettu rumpuja. Minusta tuntui että tänään olisi se päivä kun löytäisin oikean ystävän. Katselin hevosia kun ne tunkivat uteliaina päätään karsinan oven raoista. Kun sitten näin sen, suuren ja vahvan näköisen hevosen kimo katseli minua korvat suipolla kuin odottaen jotain sen silmät säteilivät kuin pienet smaragdit silitin varovasti sen turpaa ja se vain hörähti minulle iloisesti. Sitten eräs tyttö tuli kysymään minulta että haluaisinko hoitaa sitä ja en voinut kieltäytyä. Astelin varovasti sen karsinaan, se alkoi tutkia löytyisikö porkkanoita ja annoin sille suuren ja muhkean porkkanan. Kun sitten vartti tunnin päästä leirimme ohjaaja oli tullut hakemaan leiriläisiä iltapalalle ja kaikki pinkoivat nopeasti ruokasaliin. Minä jäin vielä hetkeksi hyvästelemään Robinin.

Jaoimme heinät ja sitten leirin ohjaaja tuli hakemaan meidät leiri kasteelle ja leirikaste oli….lantalassa möyriminen kaikki olivat kauhuissaan että joutuisivat sotkemaan kaikki vaatteensa ja itsensäkin. Kaikki seisoivat kauhun lamauttaminen, jonossa hevoset katsoivat ihmeissään meitä. Aivan kuin olisin tuntenut niiden sanovat ”Onko tuossa nyt järjen hiventäkään.” Sen jälkeen kaikki juoksivat suihkuun ja vaihtamaan vaatteita koska oli aika lähteä maastoon.

Odotin jonkun ottavan Robinin, mutta en kuullut hiiskaustakaan että joku olisi halunnut sen. Se sai minut ihmettelemään kun kukaan ei ottanut sitä joten minä päätin ottaa sen ja leirin ohjaaja hymyili minulle salaperäisesti siitä tulisi mukavaa… Haimme hevoset sisälle ja aloimme satuloida niitä. Talutin Robinin pihalle sen pitkä huiskea harja hulmusi tuulessa. Nousin sen selkään. Leirin opettaja käänsi mustan ruunan maastotielle, kaikki oli valmista.

Vähän aikaa käveltyämme tulimme tiheään metsikköön. Yhtäkkiä ruuna alkoi luimia, ihmettelin mitä se hermoili. Äkkiä oksa rusahti, oli todella hiljaista. Tuuli havisutti puiden oksia kuin ne olisivat tanssineet. Robin ei kestänyt enempää, se nousi pystyyn ja jähmetyin niille sijoilleni. Tipahdin käteni päälle kivikkoon ja se laitettiin kipsiin.

Minulle ei jäänyt pelkoa siihen hevoseen, vaikka ihmetyttikin, minulle kasvoi luottamus. Kun kaikki olivat jo menneet nukkumaa, jäin kimoni karsinaan. Minua itketti, kohta leiri oli ohi ja joutuisin jättämään sinut. Robin laski päänsä syliini, ja hörähti aivan kuin se olisi sanonut minulle ”en jätä sinua koskaan”.

Olin juuri lähtemässä tallista, kun kuulin kavion kopsetta. Piilouduin kaurasäkin taakse, kuulin jonkun sanovat ”tällä hevosella irtoaa rutkasti tuohta pimeillä markkinoilla”. Katsoin nopeasti kaurasäkin takaa ja näin miehen, joka pidätteli yhdellä kädellä riimussa olevaa mustaa ruunaa. Tiesin että se oli neiti Lahtisen hevonen.

Lähdin hakemaan Robinin varusteita ja aloin viipymättä satuloida sitä ja lähdin seuraamaan kuljetusvaunun mutaisia jälkiä. Tulimme synkän näköiselle mökille. Robin hermoili, mutta sain sen pysymään rauhallisena. Se luotti sokeasti minuun.

Sidoin Robinin puuhun ja aloin soittamaan poliisille. Juuri kun sain puhelun päätökseen, mies juoksi harava kourassaan ulos mökistä. Hän ahdisti minut nurkkaan, luulin että viimeiset hetkeni olivat käsillä mutta sillä hetkellä Robin hyppäsi varjoista ja työnsi miehen kumoon. Ja juuri sillä hetkellä poliisipartio ampaisi paikalle.

Neiti Lahtinen kiitteli hevosensa pelastamisesta. Leiri oli loppumassa. Kaksi päivää myöhemmin, tulin tallille katsomaan Robinia. Mutta se ei ollut karsinassa, tarhassa eikä myöskään kentällä. Ihmettelin missä se voisi olla, ja silloin tallin omistaja tuli luokseni. Ja sanoi ”hevonen jota etsit, ei ole enää täällä. Se karkasi eikä tullut enää takaisin vaikka etsimme sitä kaikkialta”. Lähdin pyöräilemään kotiin, niin lujaa kuin jaksoin. Juoksin huoneeseeni ja lukitsin oven. Itkin, itkin ja itkin kunnes sitä ei enää tullut.

Ajattelin mielessäni. Se hevonen, joka pelkäsi tiheitä paikkoja, jonka selästä putosin, oli poissa. Mutta sisimmässäni tunsin että se odotti minua jossain.

(Kaksi vuotta myöhemmin). Olin miltei unohtanut Robinin. Ensimmäiset kisani olivat käsillä. Menin hevosella nimeltä Pyrhys3 eli Pyry. Olin lähdössä neljäntenä, kun oli minun vuoroni kuulin äänen, joka pysäytti minut. Sen äänen olisin tuntenut unissanikin, se oli ROBIN. Laskeuduin alas Pyryn selästä. Tyttö, joka oli Robinin omistaja, katsoi minua vihaisin silmin. Robin riepotteli itsensä irti tytön otteesta, ja juoksi luokseni. Se oli pitänyt lupauksensa.